Koko päivän oon pitänyt itteni kiireisenä.

Leivoin kääretortun, vaikka juhlat on Saagalla ja isoveli Lucaksella lauantaina sitten, yhtäaikaa.

Vipe tuli kylään. Tämä samainen elämäni tärkeimpiin kuuluva ihminen, joka kolme vuotta sitten ajoi Taysiin tuntitolkulla kun kuuli mitä oli tapahtunut. Ja oli mun kanssa ne ensimmäiset päivät. Ensimmäiset päivät uuden elämäni polulla, kuolleen lapsen äitinä. Olen edelleen niin kiitollinen siitä että hän kantoi minut niiden päivien yli.

Vaikka tämä päivä on Saagan syntymäpäivä, suuri ilon ja juhlan paikka, niin silti tämä päivä on täynnä tuskaa. Tämä on se päivä kun sain kuulla aamulla menettäneeni hartaudella odotetun tyttäreni. Tänään on Ainon kuoleman vuosipäivä.

Niin kipeää tuskaa, että kun talo lopulta tänään hiljeni ja oli aika lähteä hautausmaalle, mahaani istui tuska. Hartioilleni asettui suru ja kipu. Silmiä kirvelivät menetyksen kyyneleet ja hautakynttilää kädessä puristaen en näitä pystynyt pitämään poissa. Annoin sen vyöryä yli.

Jumalauta tämä on julmaa. Tämän kivun kanssa eläminen on ihan liian julmaa. Meillä pitäisi tänään olla kuvia naamakirja täynnä kahdesta ponihäntäisestä tytöstä, jotka 3 vuotiaan innolla ottavat maailman vastaan joka päivä. Mun pitäis saada tuskailla täällä sitä että kuinka kakku ny tehään, ku toinen haluaa elsan ja toinen annan kakun päälle. Pitäisi saada muistella alkuhetkiä haikeudella, rakkaudella. Ei niin että silmissä sumenee ja menetyksen tuska puristaa rintakehää. Ei niin, että tunnen hemmetinmoista katkeruutta niitä kohtaan, joilla onnellisesti on kaksi tyttöä, tai ylipäätään kaksoset.

Kello 19:09, 21.11.2014 näki päivänvalon kaksi täydellistä pientä lasta. Molemmista kätilö onnitteli, silmissä kyyneleitä. Kaksi pientä enkeliä, toinen jo siipensä ansainneena. Minä kuolin osittain siinä mukana, elämääni astui uusi varjo.

Luulin, että tänään olisi se päivä, kun avaan kuvat ja katson elämäni prinsessaa muualta kuin muistojen läpi. Mutta nyt tiedän etten ole valmis. Muistan Ainon jokaisen piirteen ilman kuvia. Huulten kaaret, silmien peittona olevat luomet, ja ne ripset. Hänen kasvonsa, ja hiljainen, painava kehonsa sylini suojassa. Niin luonnotonta, niin niin tuskallista. Niin raakaa, että toivoin sillä hetkellä vain kuolevani pois. Että suurempaa tuskaa ei vain enää maailmassa voi olla, ja että sydämen pirstaloitua näin, ei voi enää palata normaaliin. Kuiskailin pienelle ihmiselle että herää, ole kiltti ja herää. Anna minun herätä tästä unesta. Olen pahoillani, niin pahoillani..

Se paino tuntuu sylissäni tänäänkin. Olen ärtynyt ja tiuskin pienestä. En kestä yhtään mitään. Itku kuristaa vähän väliä kurkkua. Haluan vain nukkua tämän pois. En halua näitä muistoja, en halua tätä kipua.

Minä olen tänään yhtä hajalla kuin ennenkin, minulla on yhä kuollut lapsi, jota kaipaan joka ikinen päivä niinkuin ensimmäisenäkin päivänä. En ole ikänä enää ehjä, pala minusta haudattiin Ainon mukana.

 

Pienien tyttöjen taivaassa,

on pilvet vaaleanpunaista hattaraa.

siellä on kilttejä keijuja,

enkeleitä ja sateenkaaria.

Siellä nukkuu äitien kalleimmat aarteet,

isien pienet prinsessat.

Siellä jokainen tyttö saa siivet selkään,

siellä kaikki unet on kauniita.

Sellainen on tyttöjen taivas,

salainen Mikä-Mikä-Maa.

-Maria vakkuri-

 

Tämän luin Ainolle tänään haudalla. Sain tämän ihanalta omahoitajalta, kun hän lähetti onnitteluviestin Saagalle. Kiitos tästä tekstistä <3

IMG_20171121_183526.jpg

Ainon haudalle mentiin koko porukka.

IMG_20171121_192004.jpgIMG_20171121_192039.jpg

Niin tuskainen 3vuotiaiden kuva.

 

Sinun, minä olen sinun

mee sun luojalles kertomaan

Minun, sinä olet minun

vaikka pois nyt sua kannetaan.

 

Ja varmista että hän käsittää

mitä hän varasti taas

Palasen kauneinta elämää

tuli näin tuhoamaan.

 

-lauri tähkä-

 

Aino pieni, äidillä on sua juuri tänään niin kova ikävä, että maailma tuntuu kovin mustalta. Mietin sitä miltä näyttäisit. Miltä kuulostaisit. Niiden miettiminen saa kyyneleet valumaan. Niin pahoillani olen ettet saanut tulla kotiin. Meiltä ei kysytty lupaa, sinut varastettiin. Vain kauneimmat viedään enkeleiksi, se ei nyt lohduta. Minä olisin tarvinnut sinua täällä, ME olisimme tarvinneet. Sinun olisi ollut täällä hyvä olla. Kaikella on tarkoitus-se ei tee kuin kipeää. Ei tähän löydy sanoja jotka lohduttaisi, muuta kuin lapsenmielinen toivo että Sinulla ei ole mitään tuskaa, eikä murheita. Että olet vapaa kaikesta siitä, miten me täällä kärsimme kun sinua ikävöimme. Minä haluan ajatella että saan sinut vielä syliini joku päivä ja että tiedät miten paljon sinua rakastetaan. Anna anteeksi tämä tuska ja ikävä, mutta niin pahalta se tuntuu ettet ole täällä. Tänään se tuntuu niin raskaalta.

 

 

-Karhuemo