Olen mieltänyt olevani luonteeltani äärimmäisen vahva.

Olen yleensä ollut se kallio, mihin ystävät on voinut turvata, ja olen pitänyt roolistani.

Vankkumaton, kuunteleva korva, ohjeistava.

Sellainen olen luonteeltani ollut.

Myöskin jyrkkä avun pyytämiselle, mä pärjään kyllä, on ollut pysyvä ajatukseni.

Pystyn vastaanottamaan monia murheita, ja silti kykenen toimimaan järkevästi, ajattelemaan selkeästi.

En aikaisemmin kriisien keskellä ole ajatellutkaan etten pärjäisi. Monet onkin sitä ihmetelleet, että millä ihmeellä mä oon selvinny.

On ollut jos monenmoista elämän varrella, ja lasten puolesta murehtimista.

Akselin epilepsian ja infantiilisspasmin aikana, en mielestäni romahtanut missään vaiheessa. Pystyin toimimaan lapseni hyväksi koko ajan. Olin vahva.

Ainoa heikko hetkeni oli kantaessani pientä puolen vuoden ikäistä poikaani kohti leikkaussalia, hänen puristaessani minusta kiinni. Se hetki, kun hänet piti antaa hoitajan syliin ja kääntyä pois. Siihen en meinannut kyetä.

Silloin tunsin ekaa kertaa voimattomuuden. Sen, ettet pysty tämän hetken jälkeen kontrolloimaan tulevaa.

Nyt, kun koin jokaisen vanhemman pahimman painajaisen, ja jouduin saattamaan pienen vauvani hautaan ennenkuin sain edes häneen tutustua, koin myös sen voimattomuuden kaikessa tuskassaan.

Sen paniikin, pelon ja surun. Se pyyhkäisi kuin aalto jalat alta.

TÄÄ EI VOI TAPAHTUA MULLE.

MÄ EN JAKSA, EN PYSTY.

mun sydän repeää paloiksi ja jalat eivät kanna.

HEIKOTTAA.

Katson mieheni vahvaa selkää kun hän kantaa raskasta taakkaa. Tärkeintä maailmassa, kalleinta omistaan..

Kuinka vankasti hän kävelee, tarkasti ja määrätietoisesti. Sisältä vapisten, murtuen.

Hänen vahvat käsivartensa tärisee, katse eteenpäin, pää pystyssä,vaikka sisällä velloo.

Mutta jalat kantavat, ja omani hänen jäljessään.

MUN JALAT EI KANNA.

Nojaan äitiini, en pysty tähän.

En näe kyyneleiltäni mitään, henki ei kulje, en näe tietä, en näe enää ketään ympärilläni.

Kaikki katoaa, suru murskaa ja hukuttaa. Hengitän vain vaivoin.

Mietin miestäni, miten hän pystyy, vaikka samalla tunnen hänen tuskansa ilman sanoja, tai katseita.

TÄMÄ ON NIIN VITUN VÄÄRIN

MITÄ HELVETTIÄ ME OLLAAN TEHTY

MISTÄ MEITÄ RANGAISTAAN

Mä en kestä tätä..

paniikkikohtauksen aalto pyyhkäisee, jalat horjahtaa. En halua kävellä enää.

EN YHTÄÄN LÄHEMMÄS.

Mun lapseni.. en voi viedä häntä tuonne. Hän kuuluu KOTIIN.

Kotiin, meidän luokse. EN KESTÄ.

Älkää pakottako meitä tähän, mistä saisin sen ajan, ennen tätä kaikkea.

Eihän näin voi oikeesti käydä kellekkään, eihän??

TÄÄ ON UNTA.

Kylmään maahan, meidän rakas. Oman peiton hänelle annoin, ja liinan, kaiken hänelle ostetun mukaan.

ETTEI HÄNELLE TULE KYLMÄ.

Kylmässä maassa.

Kipua.

En pysty lähteä, Nojaan ystäväni otsaan, hän halaa ja ymmärtää. Ei sanoja.

EN voi jättää häntä..

 

 

Se kipu, mitä koin silloin, mitä mieheni koki, Sitä ei ikinä toivo kenellekkään.

Mutta mikä tukiverkko meillä olikaan!

Kiitos erikseen ja yhdessä jokaiselle, joka on meidän arkea tukenut sanoin ja teoin. Kiitos teille, jotka olette tarinani minulle jakaneet. myötäeläneet.

Tiedän olevani äärettömän onnekas tästä kaikesta mitä minulla on, mitä meillä perheenä on. Näin laajaa tukiverkkoa on harvalla!

 

-Karhuemo