Hei ja anteeksi pitkä hiljaisuus!

Pääsimme Hippiäisen (kyllä, Pähkinällä/Nupulla on uusi työnimi ristiäisiin saakka :D) kanssa kotiutumaan tiistaina pitkän rupeaman jälkeen, ja vasta nyt on sellainen pieni hetki ennen Saagan polille lähtöä että kerkeän kuulumiset kirjoittaa.

Voimme tosiaan nyt ihan hyvin, synnytys meinasi päätyä myös traumaattisemmin.

Viime keskiviikkona käynnisteltiin pyynnöistäni huolimatta ballonkilla, joka ei tehnyt yhtään mitään. Olin järjettömän kipiä koko ajan, mutta supistuksia ei kuulunut. Yksi päivä tuhraantui siinä odotellessa. Torstaina aamulla saimme sitten cytotecin murusen, joka saikin mukavia supistuksia aikaan siinä aamupäivästä.

Kävimme sitten isännän kanssa myös Saagan munuaisten uä:ssä, hoitaja hänet toi Eskoosta sitä varten sairaalalle, jossa olimme häntä vastassa. Tätä ultraa oli niin odotettu, ettemme viittineet sitä siirtää. Ja olinhan minä ihan kunnossa, mitä nyt supisteli vaan. :) Saimme ultran hoidettua ja hoitaja lähti sitten takaisin eskooseen tyttömme kanssa. Me palasimme takaisin synnärille.

Päivä meni odotellessa, mieskin lähti kotiin sitten, kun niitä supistuksia niin harvalleen tuli. Iltapäivällä alkoi sitten tapahtua, ja vähän liian rytinällä.

Supistuksia ne ei ollut, mutta jotain järjetöntä kipua ensin kymmenen minuutin välein, sitten siitä lyhentäen aina muutaman minuutin välein. Kipu oli aivan järjetön ja mun mielestä aivan väärässä paikassa! Sanoin kätilölle että tämä ei ole normaalia, olen kahdesti synnyttänyt alateitse, ja tiedän kyllä mitä on supistukset. Niiden kanssa pärjään, mutta nämä kipuaallot tuntuvat ihan missä sattuu ja ne pisti huutamaan kivusta.

Kätilön kommentti taisi olla jotain sen suuntaista että kipu pitää muuttua taas toisenlaiseksi että tässä nyt saliin pääsisi ja erilaisiin kipulääkkeisiin.Vähä sillä meiningillä että mä ny dramatisoin. Mutta se kipu!!!
Musta tuntu että kuolen siihen. Isäntäkin tuli tukemaan ja oli samaa mieltä. EI ollut normaalia ei. Kätilö kävi välillä tutkimas tilannetta eikä se ollut kohdunsuulla paljoakaan tehnyt. Tiesinkin sen, koska ei nämä kivut tuntuneet ollenkaan niinkuin pitäisi. Aloin panikoida.

Olin käyrillä siinä neljän pintaan ja kestimme isännän kanssa kipuaallon toisensa perään,kipua,kipua ja vielä lisää kipua. Huudan ku heikkopäinen kun se sattuu niin saatanasti. Ei tää oo normaalia, ei vaan oo!!

sit kätilö paukkaa huoneeseen tuli hännän alla.

SÄ LÄHET NYT SEKTIOON

Mahassa valahti. Sydän alkoi hakata ja samassa kätilö kiskaisee mut sängyn reunalta istumasta ja iskee pakaraan supistukset lopettavan pistoksen.

En ymmärrä, kysyn mitä sä tolla tarkotat, miten niin sektioon? Alan seota.

"vauvan sydänäänet heikkenee joka supistuksella, sä meet nyt sektioon , joo ei täs ny auta. "
Alan itkeä hysteerisenä.

KUOLEEKO SE?

Nyt sekin kuolee.

Onko se jo kuollut? onko myöhäistä?

En saanut muuta kyseltyä, kuoleeko se, kuoleeko se.

"ei vauvalla ole vielä hengenhätää mutta nyt on toimittava."

Lääkäri tulee huoneeseen, supistukset on loppunut.

Tutkitaan, on vieläkin tosi vähäisesti edennyt, ei hyvä. Lääkäri rauhoittelee, tärisen kauttaaltaan.

Puolet menee ohi, sit mennäänkin saliin ensin.

Mies seuraa perästä, mut vahvempana, ainakin näennäisesti. Ammennan siitä turvaa.

Salissa kätilö ottaa vastaan, lääkäri kertaa tilannetta.

Sydänkäyrissä näkyy laskua kun supistuksia tulee niin usein ja ne on niin rajuja.

Selitän lääkärille että ne ei tunnu oikeilta supistuksilta. Että ne tuntuu ihan vääriltä ja aivan liian yhtäkkisiltä.

Lääkäri on rauhallinen, alan päästä paniikista eroon. Mennään tunti kerrallaan, katsotaan mitä tehdään.

Ei siis sektiota nyt heti, katsotaan kun lääke lakkaa vaikuttamasta ja miten supistukset sitten tulee.

Tilanne rauhoitettiin, vauvan sydänäänet ok. Jäämme huoneeseen kahden.

Kahdeksan aikaan alkaa tuntua uudestaan supistuksia. Tällä kertaa huokaisen kipuaallon tullessa, nämä on sellaisia mitkä mä muistan. Nämä on niitä oikeita, nää mä kestän puhallellen.

Istutaan keinussa, isäntä seuraa käyriä samalla kun mä meen supistus supistukselta läpi. Hyvin menee.

Lääkäri käy välillä tsekkaamassa tilanteen, ja joka kerta on tultava edistystä, ettei vauva rasitu. Aina tilanne on sen verran edennyt, että lääkäri antaa jatkaa, ja sektiopelko on taas hetkeksi työnnetty kauemmaksi.

Kivut ovat kovat ollessamme puolivälissä matkaa. Paikalle neuvottelun jälkeen saadaan anestesialääkäri, joka tässä mainittakoon ettei saa pisteitä asiakasystävällisyydestä. Ei tervehdystä, ei mitään. Nyrpeä moi kun itse tervehdin. Kaiken kukkuraksi kyseinen tantta iskee epiduraalin ihan mihin sattuu, ja vasen jalka menee tunnottomaksi.

Great, tämähän auttaa mua aivan helvetisti.

Ei auta mikään, puudute auttaa hiukan vasemmalle puolelle, oikean jäädessä luomutilaan. Meinaavat että pistetäänkö uusiksi

NO ETTE VARMANA, anna se ilokaasu tänne, mennään sillä.

Sitten huilitaan mitä pystytään. viis minuuttia väli, lääkäri sanoo että pitää tiheentyä että tästä edetään. Sektiopelko nostettu taas ilmoille.

Mua jännittää ja pelottaa.

En halua sektioon, mä oon nii kipiä sellasen jälkeen.

Mitä jos tämäkin vauva kuolee.

Yhtäkkiä havahdun ilokaasumaskin takaa horroksesta että nyt täytyy työntää.

Paniikki, mehän ollaan vasta puolessavälissä!

Karjasen isännän omalta sängyltään, soita äkkiä sitä kelloa!!!

kätilö tulee ja selostan miltä tuntuu, kätilö muistuttaa että ollaan viel tosi vähä auki, mutta katotaan nyt.

Yllätys olikin melkoinen molemmin puolin kun kätilö tuumaakin että me olemme valmiita viimeiseen vaiheeseen!

Se helpotuksen aalto, itku, ja nauru, me vältyttiin sektiolta!!

Lääkäri tulee tuulettaen huoneeseen, miten onnellinen hän oli kun kuuli että täällä synnytetään ja näin harvoilla supistuksilla!!

Tyttö vielä yhden yllärin meille järjesti. Hän halusi tulla maailmaan taivasta katsellen. 

Onneksi tämä päätyi oikein hyvin, eikä äitikään kärsinyt edes edellisten synnytysten verran.

Vihdoin, 2.9.2016, klo 01.59 parkaisi Karhuperheen pienin jäsen ensimmäisen kerran. Tyttö oli vihdoin ulkona, turvassa, ja hyvinvoivana.

3118g, ja 50cm. Isi sai kylvettää. Ollaan ja nautitaan.

<3

Saimme molemmat luultavasti pitkästä käynnistämisestä infektion, jonka vuoksi tyttö jo pe aamuna siirtyi sitten keskolaan antibioottitippaan, ja mä omalle osastolle tippaan. Onneksi vain yhden yön olimme erossa, kun tyttö jo sitten tuotiin mun luokse vierihoitoon. Antibioottihoito onneksi tepsi nopeasti, eikä tytön vointi ehtinyt romahtaa. Tämä takapakki kuitenkin piti meidät sairaalassa tiistaihin asti.

Keskolaan palaaminen tuntui pelottavalta. Ajatuksia siitä seuraavassa tekstissä.

Sellainen synnytys meillä.

Ja tälläinen rakkaus sieltä syntyi. <3

-karhuemo