Tunti tunnilta, tää tuntuu raskaammalta.

Vuosi sitten oli paha päivä, joka oli vain esimakua ennen elämäni pahinta päivää.

Muistelen isoa mahaani, joka piti olla turva kahdelle onnelle.. Pienelle tytölle, jotka yllätyksenä meille kertoivat itsestään.

Kuinka onnellinen meidän perhe olikaan kahdesta prinsessasta. Miten sitä ei muuta enää sitten tarvinnutkaan.

Miten sitä ajatteli kaiken menevän hyvin.

Kun illalla ei enää huomannut liikkeitä. Ei vaikka mitä teki.

Se pieni paniikintunne yöllä.

Se tunne kun ei halunnut koskea vatsaa ollenkaan.

Alitajuntainen tunne, että nyt on tapahtunut jotain.

Yöllä oli enkeli käynyt koskemassa tyttöämme, ja kantanut hänet taivaan kotiin.

Minulta kysymättä, perhettämme ajattelematta. Tuskan määrää miettimättä.

Vei meiltä rakkaimman. Vei lapsen. Joka kaikkeen pahaan on viaton. Joka ei saanut edes mahdollisuutta.

En ajattele tulevaa päivää, joka vuosi sitten tapahtui.

Ajatukseni pystyvät vain edelliseen iltaan. Kun mietin seuraavaa aamua,

tunnen, kun rintani ympäriltä alkaa kiristää. Se puristaa, ja lamaannuttaa.

En hallitse enää itkuani, enkä usko pystyväni sitä läpikäymään vielä romahtamatta toimintakyvyttömäksi.

Pelkään että sekoan jos ajattelen ne hetket.Minuutti minuutilta.

Ne sanat, ne lääkärinkasvot.

Ne kaikki. Ne sattuu liikaa. Välähdyksiä on tullut koko päivän sieltä täältä.

Mitä silloin, ja mitä tällöin.

Kello 11. todetaan kuolleeksi. Kuolleeksi ennenkuin syntyikään.

hoitajan kasvot ambulanssissa, kun pakko laittaa silmät kiinni etten näe sitä sääliä.

käytävä jossa odottavia äitejä.

Hätä kun isä ei ehdi paikalle.

Tunne, kun elämä hiipuu itsestä leikkauspöydällä.

Pettymys, kun ei menehtynytkään itse, vaan tilanne oli sama herätessäni.

Kipu.

epätoivo.

Tuska, jollaista ei tunne kukaan muu kuin lapsensa menettänyt.

 

Enkelillämme oli lyhyt ja tärkeä elämä. Hän teki enemmän, hän pelasti kuolemallaan siskonsa. Ilman vilkkaamman tyttömme liikkumattomuutta, en olisi huomannut hätäämme ajoissa. Olisimme menneet kaikki seuraavien päivien aikana.

Hän antoi suurimman lahjan, hän antoi elämän. Äitinä sen ajattelu sattuu. Olisin antanut itseni, miksen se voinut olla minä? Minä lasteni puolesta. Luonnollisempaa. Niin sen olisi pitänyt mennä.

Koska pystyn käymään nämä ajatukset läpi ilman, että en näe kyynelieni takaa mitään?

Milloin tämä helvetinmoinen tuska hiipuu?

Koska voin lopettaa jossittelun?

Koska annan itselleni anteeksi, etten voinut pelastaa molempia tyttöjä?

Koska suruni tulee siedettäväksi.

Kumpa saisin tämän surun pois.

miksemme voineet saada neljää lasta?

Huomenna aamulla sytytämme kynttilän Ainon haudalla. Pienen sydämen edessä kiitän pientä enkelitytärtäni siitä, että hän oli meille totta. Että hän oli täällä. Liian vähän, liian lyhyen hetken..

Mutta hän oli. Hänellä oli tarkoitus. Hän oli arvokas.

Hän on meille aina rakas. aina meidän lapsi. Hänestä puhutaan aina kolmantena lapsena, kaksoissiskoaan vanhempana vain hetken.

Hän ei tehnyt minusta hurskaampaa, mutta elämää kunnioittavamman . Kiitän häntä siitä.

Näen Ainon pienen hetken Saagan silmistä, kunnes se taas on poissa.

Näen Ainon kasvot unissa, näen hänet isoveljissä.

Tunnen hänet sylissäni, tunnen hänet vieressä.

Kaipaan niin, että puhun hänelle iltaisin. Puhun elämän vääryydestä, ja siitä että äiti on niin pahoillaan kun on aina surullinen. Äiti itkee, koska haluaisi vain pitää sylissä. Kertoa, kuinka tärkeä hän olisi meille ollut, ja kuinka olisimme hänet tänne halunneet. Ne sanat sanoin Ainolle kun hänet saimme syliimme. Sanon niitä samoja asioita niin usein, ja yhä useammin kun huominen päivä on lähestynyt.

Huominen tulee olemaan raskas. Niin raskas.

En yhtään luota itseeni, ja siihen että pysyn kasassa. En ole yhtään niin vahva kantamaan tätä tuskaa kuin luulin.

 

..

 

 

Kiitän Saagaa huomenna siitä, että hän jaksoi taistella. Hän teki sen, mitä ei lääkärit olisi halunneet.

Hän halusi elää, siskonsa puolesta.

Nähdä ja kokea. Tulla omankaltaisekseen. Tulla erityisen rakkaaksi meidän perheeseen.

Rakastan sylissäni olevaa pientä taistelijaa niin paljon, että rinnasta puristaa. Suukotan häntä, tuhansia kertoja päivässä vain kertoakseni miten tärkeä hän on. Miten paljon ollaan tultu eteenpäin.

Miten kukaan voisi enää tämän jälkeen tulla kertomaan, ettei tyttömme ole kaikkea hyvää elämäänsä ansainnut.

..

 

 

"Ei niin pientä, ei niin suurta,

etten sun puolesta siirtäisi vuorta.

Sun elämäsi kaari on vasta aluillaan,

ja aivan liian paljon olet jo joutunut sitä puolustamaan.

Karhuemon lailla minä suojelen,

elämäsi polkua varjelen.

Rakas aurinkomme,

Älä hymyäsi ikinä kadota,

Se tekee sinusta sinut.

Juuri oikeanlaisen,

tyttäremme täydellisen."

 

Huomenna juhlimme Saagaa yhdessä karhuperheen vanhimman lapsen, Lucaksen kanssa. Lucaksen oma päivä on 30.11. Hän saa vielä kaverisynttärit erikseen, jottei aivan tunne joutuvansa jakamaan kaikkea siskonsa kanssa.

Nyt ne ovat samana päivänä myös siitä syystä etten tiedä miten päivän jaksan mennä läpi. Kun yhdistämme nämä juhlat, on ilonaiheet suuremmat kuin surut. Jos sitten kestäisin paremmin. Jos tuska ei sitten hautaa alleen.

 

Isoveli, 6vuotta, ja pikkusisko 1vuotta.

Isoja etappeja molemmille. Karhuemon murusille. Niinkuin 3vuotiaankin, jolla ensi viikolla loppuu lääkitys, vihdoin. Aksel on voittanut epilepsiataistelunsa. <3

Karhuemo laittaa huomenna synttäripäivästä postauksen, sekä kuvia päivästä.

Saagan ilkkalehden sivuille linkki on: http://www.ilkka.fi/uutiset/maakunta/yksi-kynttil%C3%A4-kakun-p%C3%A4%C3%A4ll%C3%A4-toinen-hautakummulla-1.1948182

 

ps. Karhuemo sai valmiiksi karhunpentujen seinän. Nyt on tytötkin omalla paikallaan.

Ehkä vielä joku päivä voin kävellä tuosta ohi, tuntematta kyynelien kirvelevän.

 

karhuemo