Kotona ollessamme aika lentää kuin siivillä.

On tarkat ruoka-ajat, lääkeajat, ja siinä välissä kaksi pientä karhunpoikaa vaatimassa osansa.

Tyttö on ottanut paikkansa äidin käsipuolessa torkkuen ja välillä tuijotellen, äidin herkeämättömän katseen alla.

Tuntuu kuin katsellessamme aurinko valaisisi täydellä terällään. Sanon auringolleni että rakastan häntä niin paljon, ja hymyilen hänelle..

Sitten tulee se, mikä saa minut kyyneliin, pienen tyttäreni kaunis, valloittava hymy.

Koko suu leviää ja katse porautuu omaani.

Itken ja nyyhkin, sieluun asti tuntuu lämpöinen aalto.

Hän HYMYILEE!

Aivan varmasti..

Ohikiitävän hetken mieleni mustuu kun mietin että lääkärit eivät kyllä tätä niele, ja luultavasti pistävät äidin harhojen piikkiin kauniin hetken jos tästä yrittäisin heille sanoa..

Kunnes hän hymyilee jälleen.

Huuli värähtää kuin naurahtaen. katse edelleen omassani tiukasti kiinni.

En voi kuin nauraa takaisin, kyynelien valuessa poskiani pitkin.

Meidän kaunis tyttömme, niin rakas, olet oppinut jotain todella tärkeää. Osaat kertoa, mitä tunnet.

Äiti rakastaa sinua valtavasti, kiitos että sain sinuun yhteyden.

Kädet heiluu, vasen käsi ojentuu kohti kasvojani. Tarjoan poskeni lapselleni, joka yrittää tarrata ihosta kiinni, kulmakarvojensa mennessä tarkkaan tuumausruttuun..

Laitan silmät kiinni ja huokaisen, täydellinen, pieni ihmeeni.. <3