Taas huomaan että tähän aikaan vuodesta mulla on suurempi tarve käydä haudalla. Siis useammin. Jotenkin tuntuu että hätinä viikko ehtii kulua niin jo taas tuntuu siltä että nyt pitäis päästä sytyttämään kynttilää ja putsaamaan lehtiä pois.

Käytiin tuossa loppuviikosta kahtena päivänä etsimässä oikeanlaista riippuvaa lyhtyä haudalle maassa olevien valkoisten lyhtyjen tilalle. Lopulta sellaiset löytyikin. Jotain suurta,muttei liian suurta. Pari viikkoa takaperin kävin laittamassa syklaamien tilalle jo talvicallunat ja havut.

Ja tietty taas yhen enkelin lisää. Niitä alkaa olla jo monenmoista. vaan ei vieläkään tarpeeksi. Hakusessa olisi sellainen isompi enkeli ensi kesälle. siis oikeasti ISO. Sellaisen kun vielä löytäisi.. En tiedä miksi noiden pienten enkelipatsaiden ostaminen ja kerääminen haudalle tuntuu just nyt niin lohduttavalta. Kun ei Ainolle muuta voi oikein ostaa.

Istuin haudalla lyhtyjen laiton jälkeen ja kerroin taas Ainolle, miten äidillä on ikävä. Että kyllä mä niin mielelläni ostelisin hänelle nyt kuravaatteita ja välikausikenkiä.. En mustaakin mustempia lyhtyjä, ja hautakynttilöitä hamstraisi joka kaupasta. Tämä on niin väärin. Äidillä on niin ikävä.. ja kuinka harmittaa ku jäi ne ostamat hautakynttilät kotia, yksi vaan autosta löytyi, pitää tulla käymään pian uudestaan..

Vieläkin samaan aikaan tyttöjen kanssa syntyneiden tyttölasten näkeminen satuttaa. Olen yrittänyt sellaisia jopa vältellä. Oma menetys siinä lentää ku märkä rätti naamalle, vaikka eihän se ole kenenkään syy. Mutta minkäs mä näille tunteilleni voin. Katkeruus? En mä tierä. Mä luulen että se on vaan tämä aika vuodesta, koska syntymä ja kuolinpäivä lähestyy. Nyt jotenkin sitä huomaa erityisesti pienet kolmevuotiaat tytöt. Kyllä mä mielestäni hyvin pysyn kasassa muina aikoina.

Sieltä se päivä kuitenkin lähestyy. Naamakirja muistuttaa tapahtumista kun vielä oli tytöt masussa hyvinvoivina ja elämä hymyili. Tsiisus kun sattuu.