Tässä kun on jo aikaa vierähtänyt tuosta marraskuisesta, voin ehkä jo tarkemmin asiaa puida.

Ja tätä on myös monet kyselleetkin, että mitä oikeastaan tapahtuikaan.

Mehän saimme tietää asioiden laidan vasta pitkään leikkauksen jälkeen.. pala palalta alkoi selvitä, miten lähellä oli kaikkien kolmen menehtyminen.

Silloin, kun päädyin lähtemään äidin vaiston ohjaamana synnärille, en osannut aavistaa miten vähästä oli kaikki kiinni.

Tuntemuksia ei sen kummemmin ollut, kuin liikkeiden vähyys. Ei ollut omassa olossa mitään muutosta.

Leikkaukseen päädyttiin kuitenkin saman vuorokauden aikana, kun huomattiin että Saaga oli alkanut turvota. Hapenpuutteesta, näin jälkikäteen kuultuna siis.

Aino menehtyi verentungokseen, patologin lausunnon mukaan.Ja tämä johtui TTTS:stä, inhasta syndroomasta, huonoimmasta mahdollisesta tapahtumasta mitä voi kaksosten väliä käydä. Mutta myös Aino oli kärsinyt varmasti hapenpuutteesta, sen verran pahasti oli tyttöjen napanuorat olleet solmussa.

Leikkaukseen päädyimme hätäisesti, ehdiin soittaa miehelle, että lähtee ajamaan Seinäjoelta tampereelle, mutta aavistaen ettei hän ehdi..

Se paniikin tunne, kun hoitaja ilmoitti että nyt pitäisi puhelu lopettaa, leikkaushuone on valmis ja nyt on kiire.

Itkin silloin äidilleni puhelimeen etten mä halua, en halua tehä tätä yksin.

Hoitaja, joka piti kädestäni koko leikkauksen ajan, oli upea. Hän kertoi mitä tapahtui ja mitä tehtiin.

Leikkaus sujui alussa hyvin. Nyt on viillot tehty, ja ensimmäinen tyttö on ulkona, onneksi olkoon!- kuulin hoitajan sanovan, ja tiesin että Aino oli syntynyt ensin..ei itkua, ei ääniä. Vain hoitaja kävelemässä ulos huoneesta jotain sylissään.

Lääkäri toteaa että mitä ihmettä.. hiljaisuus. Täällä ei ole kyllä kalvoa. äkkiä, toinen on saatava täältä ulos, täällä ei ole toista vesipussia.

Heilun pöydällä kun lääkäri kiskoo Saagaa ulos. hoitaja katsoo tapahtumia, en näe kasvoilta ilmeitä. Itseä alkoi jo huimata tuossa vaiheessa.

Kuulen kun lääkäri kehoittaa hoitajaa viemään Saagan hetimmiten virkoamaan, nopeasti. Äiti vuotaa.

Nää on täällä aivan solmussa, hyvänen aika. Ei täällä ole ollut vesipusseja molemmille omia.

Tunnen kun lääkäri kiskoo jotain kohdusta, kaiketi istukkaa. Ei irtoa. heilun sängyssä ja tunnen, kuinka häilyn tajunnan rajamailla.

Lääkäri huutaa veripussien perään, missä ne on, tää vuotaa tähän. Äkkiä nyt!

Hoitajia juoksentelee, mutta vieressäni istuva hoitaja puristaa kättäni. Pysy hereillä, tytöt on nyt ulkona, nyt vaan laitetaan sut kuntoon.

Tulee huono olo, ja katselen yläpuolellani olevaa leikkauslamppua. Mietin, että tässäkö on viimeinen näkyni. Ystävälliset kasvot vieressä, lamppu yläpuolella. Ok, olin asian kanssa sinut. kunhan vain miehelleni sanoisivat että rakastan häntä.

Ja pyysinkin sitten oksennusmaljaa.

Havahdun seuraavaksi heräämöstä. pihalla kaikesta.

Se, että sain vasta jälkeenpäin kuulla, että olin alkanut vuotaa istukan irroittamisesta pahasti. veripusseja mun veriryhmällä ei oltu varattu tarpeeksi. olisin vuotanut kuiviin vain hetkien päästä.

Siltä se tuntuikin. Olin kuitenkin tyyni, vaikka tilanne oli pelottanut ensin.

Ajattelin että onneksi selvisin, että muuten kaikki meni jees.,

Sairaanhoitaja tuli kriisityöntekijän roolissa juttelemaan myöhemmin, ja siellä selvisi sitten lisää. Onneksi olimme molemmat mieheni kanssa paikalla.

Myös mulle oli alkanut kehittyä jonkinlainen verenmyrkytys, ja tilanne oli paha..

MITÄ HELVETTIÄ?

miksei kukaan oo sanonu tätä ennemmin?

KUOLLUT KAIKKI?

SIIS MINÄKIN?

mut eihän musta tuntunu mitenkää oudolta..

Mutta..

Jos olisin lähtenyt sinä perjantaina, niinkuin suunnittelin, anoppini luo, myrkytys olisi vienyt meidät kaikki. En tiedä mitä tarkalleen olisi tapahtunut, en kysynyt, mutta en olisi selvinnyt. Olisin ollut melkein 100km päässä seinäjoen sairaalasta sinä viikonloppuna. apu ei olisi ehtinyt ajoissa paikalle, puhumattakaan leikkauksesta. Mitään ei olisi keretty tehdä.

Ajatuskin siitä, että olisin menehtynyt viikonloppuna, vieden mukanani kaksi niin rakasta tytärtä.. itken miettien tätä.

Miten lähellä se oli.

Olisin halunnut tuon tietää jo ennen leikkausta. Tai emmä tiedä. Olisinko?

Vai olisinko vain ollut enemmän peloissaan.

Mutta olisinko voinut olla yhtään sen enempää peloissani mitä silloin.

Sinä hetkenä olisin ollut valmis antamaan vaikka oman henkeni, että olisi molemmat tytöt saaneet elää.

Olisin ollut valmis mihin vain. Jos sielunsa voisi myydä...

Hapenpuute.. Sekö Ainon lopulta veikin? Sekö oli viedä Saagan? Ja minut lopulta?

Oliko kyse minuuteista, tunneista? Hoitaja sanoo että ei edes päivistä. Saaga olisi menehtynyt jo seuraavan yön aikana.

Ja minä sen jälkeen.

Miten lähellä..

Itken ajatellessani, etten meinannut lähteä synnärille edes. Mietin silloin koko ajomatkan että kuitenkin meen turhaan.. vaikka kuitenkin tiesin etten mennyt. aavistin, vaikken halunnut sitä myöntää.

Kannan tätä taakkaa aina. Tietoa siitä, miten lähellä oli kaikki.

Ja mietin, että jos olisin jo torstaina mennyt.. olisiko aino selvinnyt. Olisinko voinut estää tyttäremme menehtymisen.

Kirottu kohtu.

Sen piti olla suoja meille kaikille. Pienille rakkailleni. Miksi se teki näin.

Mitä minä tein väärin.

Tuun syyttämään itseäni aina tästä, vaikka tiedostaisin kaiken olevan vain paskaa tuuria.

Se olin silti minä, joka tyttöjä kantoi, jonka piti heitä suojella,kasvattaa.

Kumpa se olisin ollut minä, joka olisi Ainon tilalla mennyt. Ei pieni enkeli olisi saanut olla maksuna siitä, että minä sain elää.

En ikinä pääse siitä yli.

kaikki sanoo, niinkuin minäkin jos puheeksi tulee, että pahin skenaario olisi ollut se, että me oltais menty kaikki..

Mutta oikeasti pahin skenaario minulle äitinä tapahtui jo. Menetin toisen tyttöni, ja toinen kärsii vaurioista, ja minä selvisin ilman fyysisiä vammoja.

Kannan henkisiä vammoja mukanani aina, tulen aina olemaan hajalla, miettien miksen minä voinut.. miksen minä voinut mennä ainon puolesta. miksen,ja miksen..

 

ei pysty enempää kirjoittaa..

 

-karhuemo