Aino ja Saaga 1-vuotta. Nyt se ensimmäinen vuosi on menty.

Syntymän juhla. vaan täällä se oli myös kuoleman muistamisen aika.

Niin se tulee olemaan aina.

Tämä ensimmäinen tuntui ylitsepäsemättömältä.

Kuin zombie katselin kelloa, ja muistin kristallinkirkkaasti mitä milläkin kellonlyömällä tein.

muistan ja tunsin ne kaikki niin elävästi.

Muistan Ainon pienet, täydelliset kasvot.

Muistan minkä värisen myssyn hoitajat olivat hänelle valinneet.

Muistan miten laskimme hänet pieneen arkkuun kunnes saisimme ostettua hänelle kunnollisen sellaisen.

Muistan miten tyhjältä vatsa tuntui, kun en saanut edes Saagaa syliin vaan hän makasi teholla.

Kun mietin ettei tää voi mennä näin, milloin mä herään?

Kun tulin kotiin tyhjin käsin. Ei vauvoja. Ei edes molempia enää elossa. Ei kaksostyttöjä ulkona odottavia rattaita täyttämässä.

Ei kahta pinnasängyn täyttäjää. Ei mitään.

Silloin jos ikään tuntui ettei halua aamulla herätä. Ei halunnut enää kokea sitä kipua.

Niin heikolta olo tuntui, ettei olisi jaksanut millään taistella.

Saaga taisteli ja näytti äidilleen mitä on elämänhalu.Päivä päivältä ongelmat kasaantui ja alkoi lääkärien vastarinta lapsemme elämästä.

Mutta mitä enemmän lääkärit halusivat Saagasta eroon, sitä kovemmin hän kapinoi. Hän voitti ne kaikki.

Saaga näytti mitä on etelä-pohjanmaalainen sisu.Elämänlanka oli vahvempi kuin monella muulla.

Ei pitänyt dialyysien harventua rajusta hoidosta ikinä, vaan niin kävi.

Ei pitänyt koskaan päästä dialyysista, vaan niin kävi.

Ei pitänyt koskaan ottaa katsekontaktia, vaan niin kävi, ja käy edelleen.

Ei pitänyt koskaan hymyillä, vaan nyt hän nauraa.

Ei pitänyt koskaan liikkua, vaan yritys on kova ja tyyli vapaa.

Saaga teki mahdottomasta mahdollisen. Joten miksen siis minäkin ottaisi hänestä mallia, ja alkaisi elää tätä uutta elämää.. aikaa jälkeen kaksostyttöjen. Päivä kerrallaan. Eihän sen enempää tarvikkaan juuri nyt jaksaa?

..

Juhlat menivät muuten mainiosti, mitä nyt sähköt katkesivat kesken kaiken, ja olimme täällä sitten tunnelmallisesti kynttilöiden ja taskulamppujen varassa koko illan, kunnes sähköt palasivat siinä vaiheessa kun vieraat jo olivat lähteneet. :) Mutta mitäs pienistä.

Lucas oli onnessaan serkuistaan, joita sai leikkikavereiksi, ja lahjaksi saadut lelut ovat olleet nyt kovassa käytössä. Mikä suuri ilo oli tuollaisen 6-vuotiaan saada itse rakentaa pikkulegoista nosturin. Onnistumisen tunne oli valtava, ja aika jonka sain viettää tuohon työhön keskittyneen pojan kanssa.. ihan mieletöntä. Sitä jotenkin siinä istuessa ja vain vähän ohjeistaessa tajusi että miten fiksu tämä nuori ihmisenalku onkaan. Miten tämän pienen pojan kasvaminen on tässä mennyt vähän sivussa. Tuli vähän syyllinen olo, kun tajusin miten paljon Lucas täällä auttaa arkisin.

Hakee vaippaa/rasua/vaatetta Saagalle jos se puklaa/kakkaa/tms. Heijaa sitteriä jos mun pitää käydä vessassa ja tyttö ei tyydy olemaan yksin. Auttaa kotiaskareissa, (toki siihen on kannustimena lappu jääkaapin ovessa, jossa saa euron tiettyä määrää tehtäviä kohden. Näin ollaan ruvettu opettamaan miten täällä yhteiskunnassa työtä tekemällä saa rahaa, ja rahalla sitten saa valita mitä tekee. Joko sen laittaa koululla olevaan kiskaan joka silloin tällöin auki on, tai sitten laittaa possuun, josta sitten viedään yhdessä pankkiin rahastotilille karttumaan suuremmaksi määräksi. )

Kaikenkaikkiaan Lucaksesta on kasvanut iso poika. Reipas sellainen. Hyvin omatoiminen ja ehkä jopa turhankin aikuismainen. Olenko antanut liikaa vastuuta liian pian? Pohdin sitä silloin tällöin, kun pikkuvanha poikani muistuttaa siitä olenko antanut Akselille iltalääkkeen. Tai että olenko muistanut laittaa koulureppuun kirjaston kirjat.

Mutta tiedän etten ole häntä ainakaan lapsena kieltänyt olemasta, koska yhä useasti sängystämme löytyy aamulla Akselin lisäksi myös Lucas. :) Ja ainakin silloin kun isäkarhu joutuu olla poissa kotoa yön, niin sänkyni on täynnä karhunpentuja, liimautuneena ihooni kiinni. Siinä on karhuemollakin hyvä olla.

..

Vielä olisi haaveissa tytöstä ihania yks vee kuvia.Emme kyllä taida nyt taipua mihinkään liikkeeseen, jotenkin epäilyttää se, miten kuvaaja osaa vangita Saagan aurinkoisuuden kameraan, kun hänellä on vaikeuksia pysyä istualtaan, saatika muissa sellaisissa asennoissa, missä yleensä yksivuotiaita on nähnyt kuvattavan. Saatika riittääkö heillä aika sellaiseen työmäärään. Sitten kävi myös toki mielessä että olisihan se ihana ottaa koko perheestä kuvia.. sellaisia meillä ei olekkaan vielä yhtään. Sellaisia ihania tunnelmallisia kuvia. No jos joskus sitä onnistuis sellaiseenkin hankkiutua!.. Mutta vaatteet on ainakin jo valittu, ja karhuemokin koitti ottaa pari kuvaa, mutta sattuipa juuri Saaga olemaan vähemmän aurinkoisella päällä...

Muuten tämä viikonloppu meni välillä ilon hetkiä kokien, välillä syvälle vajoten. Niinkuin tuntevan ihmisen kuuluukin.

Tällä taas mennään, päivä kerrallaan, hetki kerrallaan.

olen aivan varma, että jonain päivänä ymmärrän mikä tällä kaikella oli tarkoitus.

nyt vähän kuvasaastetta juhlista karhunpesässä. luen edelleen sähköpostia, ja pyrin vastaamaan viesteihin kun kerkiän. Tykkään toimitella ihmisten kanssa, ja mielelläni kuulen myös muiden tarinoita, joten kertokaa niistä ihmeessä. :)

Saaga ja Lucas <3

Yritä nyt ottaa näistä kuvia ku Saagaa lähinnä nauratti koko juttu.. :D Meidän perheen karhunpennut, Saaga, Lucas ja Aksel <3

Osataan sitä kattellakkin..

Pieni osa herkuista pääsi kuvaan ja kuusivuotias kakkuaan puhaltamassa. Molemmilla piti tietenkin olla omansa! :)

 

 

Kiitos myös teille ihanat lukijat tästä kuluneesta vuodesta.. Olette eläneet tämän vuoden meidän mukana. Tämän niin raskaan mutta myös toiveita täynnä olevan taipaleen. Olettehan mukana jatkossakin, ylä- ja alamäessä <3