Välillä tuntuu ettei millään enää jaksaisi. Ei vaan tunnu että voimat riittäisi..

Kun pitäisi olla koko ajan kahdes paikkaa. Kun sydän on palasina.

Kun haluaisi pärjätä, ja jaksaa,näyttää lapsille että kyllä äiti kestää.

Mutta kyllähän ne näkee. Enemmän kuin haluaisi.

Herään öisin, niin usein. Tuntuu että puhelimen kello on siirtynyt vain vartin verran kun taas jo sitä katson.

Jälleen menty ihan ihmisten aikoihin nukkumaan kun niin väsyttää.

Mutta uni ei tule.

Kun se tulee, se on täynnä painajaisia. Surua, Ainoa, Saagaa, painajaisia siitä mitä jo tapahtui, ja mitä pelkään tapahtuvan.

Hätkähdän kesken unien, unenpöpperössä iskee paniikki, onko Saaga meidän välissä?? Missä??

Eikai mies ole kääntynyt sen päälle?

APUA

Missä se on?

Tökin miestä pois keskeltä sänkyä, etsin ja etsin, kunnes tajuan ettei tyttö ole siellä.

Eihän se voisikkaan, Saagahan on sairaalassa.

Sydän hakaten laitan pään tyynyyn, rauhoittelen itseäni. Katson kelloa. Tunti mennyt.

Nukahdan horrokseen.

Havahdun taas. Kuka liikkui? Jään hengittämään pinnallisesti ja mietin miksi heräsin.

APUA HENGITTÄÄKÖ AKSEL?

En kuule mitään.

Paniikki iskee taas. Ahdistaa!!

Nousen ylös, kurotan viereiseen kerrossänkyyn etsien Akselia.

Löydän jalan, pelottaa, miksen tunne hengitystä? JALASTA??

Aksel liikahtaa kun paniikissa häntä kosketan.

Ai se hengittää, luojan kiitos!
HENGITTÄÄKÖ LUCAS??

Nousen ylös ja kurotan yläpedillä nukkuvaan esikoiseen.

Hengittää.

Istun sängyn laidalla. Kello on 3. Nukuin sentään tunnin, ehkä vähän enemmän. En enää muista.

Laitan pään tyynylle. Rauhoittelen itseäni.

Näen painajaista. Lääkärit kyselevät minulta että olenko tartuttanut Saagaan viruksen, johon hän on nyt menehtymässä.

Unessa kannoin tappavaa virusta, jotain sellaista mihin ei ole lääkettä. Pelottaa.

EN, EN! En halua antaa Saagaa lääkärille joka sanoo että olisi vaan parempi antaa nyt tytön mennä.

EN ANNA!

Herään siihen kun kähisevällä äänellä sanon että saatana, irti siitä!

Huohotan, ei tästä tuu helvettiäkään.

Kello on 5. Tunnin päästä soi isännän kello töihin lähdön merkiksi.

Horroksessa menee tunti, ja herään miehen puhelimen herätysääntä edeltävään piippaukseen. Niin pieneen ettei sen pitäisi herättää vielä ketään.

Mutta minä herään. Kurkotan isännän yli puhelimeen joka on lattialla. Sammutan herätyksen ennenkuin se edes aloitti soimistaan.

Silitän miestäni. On aika herätä.

Väsyttää. Niin kamalan paljon.

HENGITTÄÄKÖ AKSEL??

Ja taas sama show. tarkistan kaikki.

Tekis mieli itkeä ku väsyttää niin lujaa. Mutta en saa enää unta. Herättelen miestä viiden minuutin välein ettei myöhästy.

Lopulta hän nousee, ja menee aamutoimiin.

Suukotan, hei hei, rakastan, soitellaan.

Kuuntelen kun hänen autonsa lähtee pihasta.

Laitan pään tyynyyn. Nukun ja näen sekavaa unta.

Aksel rojahtaa mahani päälle. Hän on noussut sängystään. Siirrän hänet viereeni isänsä paikalle.

Kello on 8.

Aksel pyörii ja potkii, havahtelen hänen liikkeisiinsä mutta torkahtelen välillä.

Lucas herää ennen puolta 9.

"äiti saako herätä?"

"Saa."

Nousen, Aksel jää vielä nukkumaan.

Aamupalaa, väsyttää. Ruoka ei maistu, onneksi Lucas syö senkin edestä.

Aksel herää. kello on 9.

Ruokaa, Aksel taas pistää vastaan, en halua puuroa, ei puuroa, ei leipää, ei jogurttia.. syö nyt, älä nouse pöydästä, ei kiusaa Lucasta, koetas nyt!

vaatteet päälle, laita itte, oot jo iso poika.. Lucaski niin reippaasti pukee.

siivota keittiö.

Äkkiä iskee kiire. Haluan jo saagan luo. No niin, vauhtia vauhtia!
Pojille ulkovaatteet päälle, älä revi hanskoja pois! Älä karkaa, älä sitä älä tätä. Lopulta tiuskaisen isommalle kun hän kysyy että onko tänään pelipäivä.
 
NO EI OLE!! KU teilläki vaan kestää ja kestää!!

itku kuristaa kurkkua, väsyttää!!

Tulee välitön paha olo, kun olen tiuskaissut pienelle pojalle, joka hölmistyneenä jatkaa pukemistaan itse. Kysymättä enää mitään.

Halaan häntä, anteeksi. Äiti on vaan ny väsyny..

"Ai ku meil on aina kiire?"

"no ei,vaan ku äiti nukku vähä huonosti"

"kuorsasko isi?"

"No ei, äiti näki vaan vähän pahaa unta, mutta ei ny oo enää hätää, äiti ei enää huuda."

Kunnes huudan taas, ajattelen. Vitun VÄSYMYS!!

auto käyntiin, itelle vaatteet

menoksi.

Kello on jotain 10-11 välillä.

Haetaan mumma matkalta mukaan.

Mennään sairaalaan. Vihaan sitä kun siellä ei voi ku istua. Se väsyttää. Ahdistaa, haluaisi vaan kotiin tytön kans.

Hymyilen hoitajille, miten menee, hyvin, kiitos kysymästä

NO EI MEE! Mun muksu on täällä enemmän ku kotona, Ei tosiaankaa mee hyvin. Mä haluun sen pois täältä. Mulla ei oo ku kahdesta lapsesta yksi täällä, sattuu joka päivä katsoa Saagaa kun tiedän että näitä ihania pitäisi olla kaksi, mun kanssa kotona!

Mut eihän se niiden syy oo, miksi siis kasaisin sen niiden niskaan.

Vittu ku vituttaa, miks tän piti mennä näin??? Mitä helvettiä me oltii kellekkää tehty.

Miksen voinu vaan saada terveitä tyttöjä, molemmat kotiin. EN mä halunnu tätä!

Ei tän näin pitäny mennä. Tää on niin vitun väärin!

Mä en jaksa!

Hymyilen Saagalle, joka katsoo mua kuin tietäen mitä ajattelen.

"Ei tää muru susta johdu. Rakastan sua. Tää tilanne ketuttaa.."

Rakastan Saagaa niin paljon. Tää on niin väärin!

Mua väsyttää tää ravaaminen, sairaalan kans naimisissa oleminen, vaikka hoitohenkilökunta on upeeta.

Koko ajan pitää olla menos tai tulos. Kotiin sairaalaan,kotiin,sairaalaan, kotiin..

Mikä elämä?
Oliko mulla sellanen?

Miten paljon voi jaksaa vaan koneen lailla toimia?

Ei omia ajatuksia, ei enää haaveita tulevaisuudesta, ei mistään.

On vaan tää hetki. Tämän mukaan eläminen.

Hiuskarvan varassa.

Ahdistaa.

 Mä haluan mun elämän takasi. Sen täydellisen.

Tunteja on taas mennyt. Mumma viihdyttää lapsia päivähuoneessa, mä pidän tyttöä sylissä hänen huoneessaan nro 4.

Aina ei mumma ole mukana. Silloin hävettää kun pojat juoksevat pitkin käytäviä, kun eivät enää toista tuntia jaksa olla pelkästää päivähuonees leikkimäs.. Hoitajat ymmärtävät mutta minä säälin.

Miksi poikien piti tällästä kokea? Voi luoja miten paljon ne joutuvat kestämään, venymään, joustamaan.

Kaikki vaan siskon vuoksi. NIin paljosta tuntuvat jäävän paitsi. Elämä on yhtä sairaalaa.

Äiti on koko ajan väsynyt, kiukkunen ja kireä. Mutta ei oo sanoja millä sitä selittää.

Yritän antaa syliä, olla läsnä. Ei vaan jaksaisi sitäkään.

Kun pojat pyytävät leikkimään, autoilla, junaradoilla, legoilla.. niillä millä vielä raskausaikanakin leikin heidän kanssaan, annoin aikaa heille ja niille jutuille, mitä pienet pojat haluaa toimitella ja mitkä ovat heille tärkeitä.

Nyt se tuntuu niin hiton raskaalta istua lastenhuoneen lattialle leikkimään, Ei huvittaisi! Mikään..

Puren nii paljon leukoja nykyään yhteen että hampaisiin on alkanu sattua. ja ne tuntuu olevan ihan eri paikoillaki kuin ennen. Päätä särkee joka päivä.

Pakko mennä jo kotiin, pojat alkavat olla kovaäänisiä. En malttaisi laskea tyttöä sylistä.

Sattuu taas. Jumalauta paljonko voi sattua ihmiseen kerralla????

Mä vihaan tätä tilannetta!

Odotan kuin varmistellen hoitajaa, että hän varmasti sitten jää Saagan luo, ottamaan syliin, olemaan läsnä. Ettei jättäisi yksin, ollenkaan. Ei se ole lapselle oikein olla yksin. Painotan taas kuinka tärkeää olisi Saagalle et saisi olla sylissä. Kylhän ne sen tietää, tietty. Mut sanon kuitenkin.

Lapsille vaatteet, mumma auttaa. Kotiin, mumma alkaa touhuta.Laittaa pyykkiä, mä siivoan keittiötä. tai siirtelen tavaroita maanisesti paikasta a paikkaan b. Pysy liikkees.

En tee luultavasti mitään järkevää. ruokaa laitan. Saunaakin pitäisi rempata.

Tai isäntähän sitä remppaa mut apuna.

Ruokaa pojille, Älä sotke, älä kiusaa Aksel Lucasta! Ruokarauha! EI saa räkiä!

itelle lautaselle ruokaa, ruoka ei maistu.

Ootellaan iltapäivää. Mumma vie poikia ulos. Ite ei halua. Järjestelen papereita, tai jotain.

En ees tiiä mitä mä teen päivän aikana!

Ahdistaa vaan.

Ootan et kello käy, et mennään takas.Ei huvita tehdä mitään.

Mumma sai vaihtamaan verhot. Tulis kesäinen ilme tännekki.

Mua ei kevätä yhtään, mun elämä on ihan syvältä!!

 

Iltapäivällä jää poikien kans isäntä. Jos ei tarvi tehä jotain remonttia. tupaki pitäis saada lopputarkastettua ennen juhannusta.

Eipä täs ressiä muuten oiskaa!

Kello käy, nyt saa lähtiä. takas sairaalaan.

sylittelyä, syöttämistä. Hoitajien kans jutustelua. Mumma mukana.

Aika menee, ja pian pitää taas lähteä. Katon jo tuntia ennen kelloa etten halua lähteä.

Tai haluan, mutta en ilman tyttöä. Taas jättää hänet tänne.

Itkua pidätellen taas kotia. Mumma omaan kotiin.

Ite kotiin.Pojat ovat iltapalan syöneet jo. Ovatkohan kuinka räkynneet..

oon kireä ku viulunkieli. en halua näyttää sitä.

Kämppä on taas sekotettu, leluja, leluja, vaatteita.

Helvetti ja sotku keittiöski.

Ei se oo niiden syy. miehet tääl pärjänneet parhaansa mukaan. Ei voi enempää vaatia.

Ei kukaan vaadi, en minäkään sisimmässäni, vaikka marttyyrimaisesti alan kiskoa tavaroita järjestykseen ja keittiötä siistiksi. Puren taas leukoja yhteen niin että silmis sumenee.

Väsyttää niin helvetisti.

Pojat unille, iltarukoukset, halit ja suukot. Äiti rakastaa. Isi rakastaa, nukkukaa hyvin.

"Saaga kyliin. Aksun Syliin."

Näyttää nuorimmainen. Saat syliin heti ku tyttö pääsee kotiin. Aksu hoitaa. Reipas poika.

"Mennäänkö huomenna katsomaan Saagaa?"

Kysyy vanhin. Joo mennään. huomenna taas.

Huomiseen on niin pitkä aika, mietin. Ja silti liian äkkiä, en kerkeä olla täälläkään läsnä, vaikka olenkin paikalla.

Tunnen syyllisyyttä teen sit niin tai näin.

Iltapalaa vanhemmille, yritän piristää miestä tekemällä smoothiet. pakolla saan ruuan alas. Päivä taas mennyt kahvilla pääasias.

Väsyttää, pakko mennä maata.

 

Mutta yötä en odota, tiedän taas miten se menee...