Taas alkaa olla ne hetket kun antibiootit saadaan lopettaa.

Tulehdus selätetty, Saaga alkaa voida paremmin.

Kotilomat on lähteny pyörimään taas, ja äidinkin olo helpottaa kun saa tytön pitää iholla päivisin.

Ei tarvi rampata sataa kertaa päiväs kodin ja sairaalan väliä.

Mutta jännittää, pelottaa. Päästäänkö nyt tosiaan jo siihen pisteeseen, että saataisiin dialyysit siihen suunniteltuun, vai tuleeko taas joku takapakki.

En jaksais yhtää enää sellaista.

Päivädialyysiin takaisin, kolmeen sykliin, neljä tuntia. Sit taas katotaan vähennetäänkö. Siihen ei viimeksi päästy kun iski peritoniitti.

Sitten Saaga pääsisi jo yöksikin kotia! Aamuksi sitten sairaalaan, ja karhuemo opettelemaan dialyysin tekoa.

Osaanhan mä sen jo, väkisinkin oppinut kun sitä vierestä seurannut monta kuukautta. Mutta sitten se tulisi mun vastuulle, kun tyttö pääsee kotiin. Jännittää.

Osaanko mä sittenkään? Iso vastuu, hoitaa ite kaikki saagan hoito.

Jaksanko mä? Yösyötöt, yölääkkeet..

Muistanko kaikki antaa niinku pitää?

Enkai mä mokaa tätä?

Vaikka sisimmässäni tiedän että pärjäänhän mä. Ja osaan. Ja haluan! Niin paljon mä vaan haluaisin saada tytön kotia, kokonaan, minne hän kuuluukin!

Sit olisi koko karhuperhe koossa. Vihdoin.

Paljon muutoksia tulossa siis meidän arkeen, mutta se ei pelota. Pelottaa vain se,että jos taas kaikki menee kauemmaksi jos tulee jotain ongelmia.

Saaga on niin aurinkoinen, niin ihana ja kontaktia hakeva. Hymyilee ja jokeltelee juttujaan, ja toisessa hetkessä taas suuttuneena huutaa, jos meinaan hänet nukkumaan muualle kuin syliin.

Mutta luulen ettei ole mikään ihme, jos hänet haluan pitää sylissä koko ajan kun hän on kotona. Vaikka tietoisesti yritän häntä myös nukuttaa sängyssä, tai sohvalla itse siinä vieressä istuen. Silti huomaan vain monesti nostavani hänet pienestäkin ähinästä takaisin syliin, missä hän sitten nukkuisi tyytyväisenä monta tuntia.

Ja kuinka hän tuijottaa silmiin kun on hereillä, venyttelee jalkojaan ja maistelee käsiään. Innokkaasti potkustaa kun juttua alkaa tulla, ja nauraa kikattelee kun hänelle toimittelee. Hymy, mikä saa kyyneleet valumaan. Niin syvälle se ottaa.

Ja kun se pilttikin niin maistuisi, voi kun sitä olisi niin kiva syödä enemmän. Mutta kun tuo nenämahaletku. Se tuntuu inhottavalta, vaikeuttaa nielemistä. Karhuemoakin harmittaa, kun kiinteiden nieleminen on työlästä. Poistostakin on puhuttu, mutta kun ei tyttö öisin vissiin syö hoitajilta samoin kuin kotona syö. Kotona harvoin joudun maitoja letkuun laittamaan. Eivät halua vielä sitä poistaa kun onhan se tae sille että Saaga saa varmasti tarvitsemansa nestemäärän päivässä.

Mutta lupasin Saagalle, sit kun pääsee kokonaan kotiin, äiti nyppää letkun vaikka ite pois. Saaga saa yrittää ihan itse syödä sen mitä päiväs pitää. Annetaan tytölle mahdollisuus oppia itse syömään nälkänsä verran.

Saagalle on tulossa keskuslaskimokatetrin poistokin tässä lähipäivinä. Se tietää reissua TAYS:siin.Karhuemo ei odota reissua hyvillä mielin. Vaikka toisaalta, onhan se aika upeaa viedä toimitteleva, hymyilevä ja liikuskeleva parsa niille lääkäreille näytille, jotka Saagan olisivat halunneet tappaa jo elämänsä alkumetreillä.

Näyttää niille että tässä tämä ihmisentaimi nyt on, joka teidän mielestä ei ole elämäänsä ansainnut. Tässäpä tämä lapsi, jonka sanoitte tulevan täysin passiiviseksi, joka ei mistään mitään tule ymmärtämään. Katsokaa nyt tätä, ja sanokaa että tämä hymy, tai tuo jokeltelu olisi nyt refleksejä! Sanokaa nyt tälle lapselle että susta ei koskaan tule mitään, koska minä olen Saagalle sanonut, että mikään ei olisi sinulle mahdotonta.

Ja tottahan me varastamme vähän aikaa, ja käymme moikkaamassa Saagan entisiä omahoitajiakin, heille Saaga voisi väläyttää valloittavimman hymynsä ja juttunsa, he olisivat sen ansainneet. :)

Karhuemon arkikin on helpottanut. Saimme kotiin pojille ihanan tutun hoitajan, joka meidän arkea täällä helpottaa ma-pe. Huomaa miten helpompaa tämä elo on, kun ei tarvitse yrittää selvitä vaan itsekseen. Että on joku joka leikittää poikia, ja auttaa kodin askareissa silloin kun kädet eivät vaan itellä riitä.

Josko tää taas tästä. Tällä hetkellä mieli hymyilee, vaikka ulkona sataakin räntää.