Arki on ollut tässä taas melko tasaista.

Saaga oli intervallissa viime viikonloppuna, ja karhuemo ja karhuisä saivat myös kahdestaan vapaata, kun pikkukarhunpojat menivät lauantaina mummolaan yökylään. Tuli siinä sitten käytyä juhlistamassa miehen sisarusparven pyöreitä täyttävää siskoa. :) Tekihän hyvää!

Labrat ovat olleet ny muuten ok, mutta kreat ja ureat on ollu nousussa. Nostamme nyt sit vähän nestemäärää ja toivokaamme kovasti että se auttaa. En tiedä nyt kuinka korkeaksi tällä hetkellä saisi arvot nousta, mutta voin sanoa että ei paljoa varaa ole. Kolmen viikon päästä uudet labrat. Vienoa pyyntöä olen iltaisin hokenut, että antaisi nyt Saagan pärjätä ilman dialyysia, kun ollaan jo ihan tarpeeksi tässä taisteltu. Eikö meidän osalta olisi jo riittämiin tätä lajia.

Mutta eipä ne nallekarkit kovin usein tasan mene.

Kyllä sitä välillä tätä arkea kahlatessa miettii että kuinka sitä jaksaa? Siis oikeesti, tämä on melko raskasta. Vaikkakin sen verran on helpottanut että Saaga nukkuu suht hyvin yöt. Vaihdan hänelle asentoa ainakin kerran yöllä kun alkaa ähistellä. Mutta muuten pääsääntöisesti nukkuu hyvin! Emme heräile siis enää aamuyöllä uuteen päivään parin tunnin silmällisten jälkeen. :D Mutta silti tämä on haasteellista pyörittää. käytännössä kuitenkin arjet olen yksin, koska isäkarhun on pakko painaa pitkää päivää että pysytään leivän syrjässä kiinni. Sain juuri onneksi alkaa Saagan omaishoitajaksi, toki se merkitsee sitä, että mun haaveet tilitoimistossa työskentelystä joudutaan uhraamaan toistaiseksi. Se sattuu, haave normaalista arjesta on niin kaukainen ajatus vielä. Opiskelen kuitenkin tällä hetkellä tässä samalla kotona ollessani, etten aivan putoaisi työelämän kärryiltä.. Kursseja olen onneksi saanut tentittyä, useimmiten pieni kirjanpitäjän alku sylissä istuen ja kaksi lahkeissa roikkuen. :D

Lokakuun mietintä on itellä ollut tähän liittyen seuraavanlainen.

"Sun rasittava arkes on sun lapsiesi lapsuus."

En tiedä kenen kirjoittama tuo on, mutta luulen että jonkun äidin, joka kiteytti yhteen lauseeseen yksinkertaisen mutta toimivan ajatuksen. tän otan motoksi itselleni jos alkaa arki ahdistaa. Nää mun pienet pullanmuruset on kuitenkin karhuemolle, tärkeintä maailmassa. Olen äiti aina, arkena ja pyhänä, 24/7. Vaikka se on välillä raskasta. Ei kuitenkaan aina ;)

Muistakaamme siis jokainen äiti siellä ruuhkavuosien kierteessä positiivisen ajattelun voima. Keep it simple.

Pysähdy nauttimaan siitä että pieni nukkuu koko yön.

Rutista lujaa,kun uhmakas lapsi kiukuttelun päätteeksi tulee syliin ja sanoo että "olen äitin kulta."

Rutista silloinkin lujaa,kun Lapsi sanoo että "äiti on niin kivaa olla vaan kotona sun kanssa".

Hymyile, kun teette yhdessä hyvää ruokaa. Tai leivotte.

 Iloitse lasten kanssa kun pihalla ihastelette värikkäitä lehtiä, tai kaivatte matoja.

Fiilistele sitä tunnetta kun lapsi nukahtaa sun viereen yöksi ja tuhisee ihossa kiinni.

Ja nauti,kun puoliso jää joskus hoitamaan lasta/lapsia että sinä saat vapaa-aikaa.

Näissä pienissä hetkissä jos ajattelisit vain negatiivisesti, ajattelisit sitä koko edellisen viikon huonosti nukuttuja öitä, tai sitä että taas riideltiin ja miten typeristä uhmakohtauksista! Tai sitä että se ruoka ny tuli maustettua suolan sijaan sokerilla kun lapsi erehty kiposta. tai että pullien taikina meni ennen uunia parempiin suihin/lattialle/seinille/vaatteille. Tai kuraisia vaatteita ja matoja jotka on lopulta suussa/nenässä/taskussa. Ja sitä että kun se puoliso on ollut taas töissä koko ajan ja yksin pitää arkea pyörittää.

Onko sellaisessa mitään järkeä ja jääkö arjesta mitään hyvää itselle mikä kannattelisi jos joskus elämä potkiikin naamaan kunnolla,sillai oikeasti?

Kun karhunpesässä arkea rytmittää uhmakas 3-vee, itsenäistymistaistoaan aloittava kohta 6-vee ja sit vielä Saaga, niin miten sitä kävisi itselle, jos sitä vaan valittaisin näistä raskaista, uhmaisista lapsista, tai Saagasta? Tai itkisi sitä kun meidän perhe on kokenut niin paljon epäreiluutta ja julmuutta? Tai valittaisi oikealta vasemmalle kun elämä on potkinu niin vitusti päähän ettei mitään rajaa?  kun ei enää ole niitä ystäviä, kuin mitä ennen oli (toki ei se määrä vaan se laatu!)? Kun ei oikeasti ole vapaa-aikaa? Jos täyttäisin pääkopan niillä negatiivisilla asioilla jatkuvasti. Kadottaisin lopulta kaiken sen hyvän, vähäisenkin. Sen jälkeen alkais arki olla todella todella raskasta.

 Jokaisella on niitä paskoja päiviä kun ei vaan huvita, en mäkää ole mikään neiti positiviinen joka ikinen päivä! Väsyy ne "superäiditkin", vaan siihen ei saa jäädä makaamaan. Eiks niin. Mäki lupaan etten tee niin.

Nyt mä meen karjumaan Saagan kanssa tälläisen positiivisuusryöpyn jälkeen noille kahdelle toisiaan kiusaavalle,kiljuvalle ja tappelevalle ihmisenaluille että lopettakaa,ajatelkaa positiivisesti, ihanat rasittavat lapseni. ;D

Palatkaamme taas seuraavan mietteen merkeissä lähipäivinä, koska aiheita on paljon! Kiitos kommenteista jälleen, ja niin kannustavista viesteistä sähköpostiin. On ihana kuulla teidän muiden arjesta erityislapsen kanssa, sekä muistakin! En vain aina muista vastata, mutta en tee sitä ilkeyttäni, mulla on vain totaalisesti kultakalan muisti. Heittäkää uusilla meileillä, jos tuntuu että on jäänyt juttu kesken karhuemon kanssa! Yritän parantaa tapani! :)

 

-Karhuemo