Tayssista jäi jotain hyvää sanottavaa.

Kirjoitan siitä erikseen pienen tekstin,koska aihe ansaitsee sen.

Se aika mitä Saaga vietti tayssissa, melkein 11 vkoa, oli meille todella raskasta aikaa.

Raskaamman matkasta tekivät lääkärit, joiden mielestä tyttömme ei ole elämän lahjaansa ansainnut.

Mutta se, mitä jäin tayssissa kaipaamaan, olivat upeat hoitajat. Ne, jotka murustamme hoitivat joka päivä, yhtä suurella rakkaudella kuin mitä itsekkin tekisin..

Jokainen heistä, jolle soitin, osoitti olevansa oikealla alalla. Se lämmin, välittävä tunne lapsen voinnista kuului äänestä puhuessamme puhelimessa. Soitin joka päivä sairaalaan, joka vuorolle, joten sain jutella aamu-, ilta- ja yövuorolaisen kanssa. Itseäni rauhoitti jutella jokaisen saagaa hoitaneen kanssa. Vaikkei mulla mitään kysyttävää ollut, ja vaikka Saagan voinnissa ollut mitään muutosta tai mainittavaa, hoitajat ottivat soittoni hyvin vastaan. Sain aina jutella jonkin tovin jokaisen hoitajan kanssa, ja muutaman kerran hoitaja laittoi myös puhelimen pienen rakkaani korvalle, ja sain jutella tyttärelleni..Se oli upeaa, ja itkuisiahan nuo puhelut olivat kun hoitajat näkivät pienen vaivan äidin vuoksi. :)

Olen ikuisesti kiitollinen siitä hoidosta mitä saaga sai ollessaan tayssissa. Ja nimenomaan hoitajien panostuksesta, ja niistä pienistä asioista mitkä pistin merkille. Saagalle tehtiin oikein prinsessapeti katoksineen ja hänet puettiin aina hienoihin mekkoihin ja sai petiinsä tyttömäisimmät lakanat mitä löytyi. Saaga sai myös joululahjaksi pehmoja, ja myssyjä. Tuli tunne, että Saagaa kohdeltiin kuin prinsessaa, mitä hän omalle perheelleen on. Häntä kohdeltiin arvokkaana, tärkeänä ja rakkaana lapsena. Häntä syliteltiin paljon, ja pyysinkin sitä, vaikka he olisivat sen aivan varmasti tehneet muutenkin. Ja uskon että hoitajat tekivät sen koska oikeasti pitivät Saagasta, eikä mistään muusta.

Saimme myös pahimpaan ikäväämme kuvia sähköpostitse, ihania tuijottelukuvia, sylittelystä, syönnistä.. Nämä olivat pieniä ilonhetkiä, kun sai niitä katsella.

Joka kerta kun vierailin sairaalassa, sain lämpimän vastaanoton. Sain hoitaa Saagaa paljon itse, ja sylissä sai tyttö asua koko sen ajan. Hoitajat kertoivat tarkasti kaiken mitä tekivät, ja opastivat myös minua. Heillä oli aikaa jutella kanssani, mitä turhemmistakin asioista. He pitivät myös minua ihmisenä, eivätkä vain asiakkaana.

Erityisesti Saagan omahoitajat olivat upeita ihmisiä jokainen. En nyt nimiä mainitse, mutta heitä oli kolme, ja he itsensä näistä tunnistavat. :) He pitivät Saagan puolia myös kotiin pääsemisen osalta, ottivat selvää asioista, ajoivat eteenpäin kokeita ja testejä ja muita, jotta prinsessa pääsisi pian seinäjoelle. He ottivat asiakseen hoitaa perheen yhteen, ja sen he tekivät. Ilman heitä lääkärit olisivat varmaankin vieläkin pitäneet tytön siellä. Ja monesti tuli ensin pettymyksiä,kun ei siirto sopinutkaan lääkäreille, mutta he elivät meidän mukanaan siinäkin.

Seinäjoelle kun siirto tapahtui 3.2.2015, se oli yhtäaikaa upein ja haikein tapahtuma. Se että saisin olla tyttäreni kanssa joka päivä, oli huikea tunne. Mutta samaan aikaan joutuisin luopumaan näistä kolmesta omahoitajasta, jotka olivat Saagan elämän alusta asti olleet mukana, ja tulleet meille tärkeäksi. Se tuntui ikävältä, ja tuntui ettei mikään kiitos tai halaus olisi riittävä kertomaan, miten onnellisia olimme siitä mitä he olivat vuoksemme tehneet. He olivat kuitenkin nähneet ja eläneet tyttömme kanssa enemmän kuin me siihen asti.

Voisin kirjoittaa tästä aiheesta kirjankin, koska niin paljon hyvää mieltä jäi hoitajista tuolla.

Mutta lyhyestä virsi kaunis, kiitos vielä, te kaikki hoitajat, jotka meidän elämäämme kosketitte. Erityinen, lämmin halaus teille omahoitajat, teidän ansiosta saagalla on turvallinen ja hyvä pohja aloittaa elämänpolku.

Toivottavasti säilytätte tuon upean asenteen työhönne, ja ihmislähtöisen asenteen. Teette äärettömän tärkeää työtä!

hoitajien ottamia kuvia joulukuulta 2014.

-karhuemo