Viime viikko meni pahasti käteen, ja se lopulta huipentui siihen että tyttö vietti kaksi yötä osastolla sairaalassa, jonka jälkeen hain hänet pariksi tuntia kotiin ja vein hänet sen jälkeen intervalliin sovitusti.

Täytyy nostaa tuo osastolle meno ihan erilliseksi aiheeksi. Pyysin lääkäriltä puhelimitse sitä melatoniinia Saagalle, ja kun kuulin sitten eräältä toiselta äidiltä ettei se ole välttämättä hyvä juttu nefrologin mielestä; soitin iltasella vielä osastolle jotta saisin lääkärin konsultoimaan nefrologia asiasta. Tutun, ihanan hoitajan kanssa sitten juteltiin ja kerroin ohimennen myös kysyttäessä miten vaikeita nämä yöt on, ja miten alan olla aivan poikki. Lupasin hoitajalle että kysyn intervallipaikasta päivystysluonteista paikkaa jo seuraavana päivänä. Tästä puhelusta ei mennyt kuin tunti, ja iltapuurojen aikaan soi puhelin. Tuttu hoitajan ääni sanoi että hän oli lääkärin kanssa jutellut tästä tytön tilanteesta, ja siitä miten huolissaan he ovat mun jaksamisesta, he kun tuntevat ja tietävät miten vaikean takana on mun avun hakeminen oman jääräpäisyyteni takia. He olivat järjestäneet tytölle huoneen tutulle lastenosastolle ja oman hoitajan. Tuttu ääni kertoi painokkaasti että pakkaisin nyt pienen autoon ja ajaisin sairaalalle, koska mun täytyi saada nukkua ennenkuin koko perhe sairastuu. Itkun kanssa sitten pakkasin tytön ja vein hoitajien käsiin. Olin samaan aikaan helpottunut ja surullinen.

Miksen mä jaksa? Mikä mus on vikana?

Miksei Saaga nuku? Miksen saa häntä yöllä rauhoittumaan?

Miksen mä jaksa sitä yöllistä rumbaa?

Miks oon näin huono äiti..

Tyttö vietti sairaalassa sitten keskiviikko illasta perjantai aamuun. Menin tyttöä hakemaan perjantaina uusin silmin kotiin, kun olin nyt kaksi yötä saanut nukkua. Tytöllä olikin noussut aamulla kuume. Sitä sitten siinä lääkäri tutki ja otettiin näytteitä. Mitään virustartuntaa ei nyt kuitenkaan saatu kiinni näytteistä, joten tyttö pääsisi intervalliin sovitusti.

Pari tuntia oltiin kotona ja sitten kuskasin tytön taas tuttujen hoitajien luo eskooseen. Kolme yötä vielä unta, ja olin taas kuin eri ihminen. Tytön yöt meni vaihtelevasti, aluksi todella huonosti mutta viimeinen yö eskoossa oli jo lupaava.

Melatoniinin antoon saatiin Helsingin nefrologin lupa, joten sitä on sitten annettu siitä keskiviikosta asti.

Eilen haimme sitten tytön kotiin, ja hän vierasti! että se tuntui pahalta! Kauhea itku kun otin syliin hänet hoitajalta. Mutta kotona hän alkoi muistaa tutut äänet ja hajut. Silti, tuo vierastaminen kouraisi todella syvältä, ja lisäsi vain sitä syyllisyyden tuntoa mikä oli jo koko erossaolon ajan kalvanut.

Yö menikin sitten taas ihan päin.. jotain.

yhteensä neljä tuntia unta mulla. Saagalla nyt alkuillasta oli 3h pätkä lisäksi. Itkua ja ei meinannu rauhottua taas millään.

Se epätoivon huokaus mikä musta valui ulos yöllä. Tästäkö se taas lähtee.

Emme ole vielä tietoisia mistään rentoutuslääkkeistä tai muista vahvemmista unettavista lääkkeistä. Otamme asian puheeksi kyllä seuraavalla neuron käynnillä!

Mä todella toivon ettei tässä taas mennä kohti syvää vettä. Ens intervalliin on vain niin pitkä aika. Maaliskuun lopulla, mun synttäriviikonloppuna.

Todella toivon että tähän joku ratkaisu löytyisi ennen sitä. Neuro ei tehnyt hirveän suuria muutoksia lääkkeisiin koska pitää konsultoida helsinkiä. voisinkin soittaa asiasta osastolle ja kysyä tarkempia ohjeita koska on täs nyt taas viikko mennyt ilman suurempia infoja.

Mutta tämän aamuinen toi pienen auringonpaisteen tänne karhunpesään. Saaga herättyään olkkarissa alkoikin yhtäkkiä vastata puheeseen jokeltelulla. :) Todella pitkän pitkän tauon jälkeen hän toimittelee taas. :) Piti mumman kanssa oikein pysähtyä kuuntelemaan ja toimittelemaan pienelle, joka hymyjen kera kertoi yön uniaan meille jalat vispaten.

Näitä hetkiä lisää,niin jaksaa yön möröt.

 

-karhuemo