Tänään koin sen mitä monet koliikkivauvojen äidit käyvät läpi.

Sen, kun pieni huutaa kurkku suorana KOKO kauppareissun ajan.

Ja ei,en puhu mistään pienestä ähinästä tai kitinästä, vaan oikeasti karjumisesta niin että koko kauppa raikasi heti jos laskin hänet istuimeen.

Voi luoja miten vaikea voi reissu olla, kun joudut kantamaan 9 kiloa melko vetelää lasta sylissä ja paimentaa 3-vuotiasta. Saatika että saisit laitettua ostoksia kärryyn. Puolessa välissä listaa totesin että aivan sama, nyt mä lähen helvettiin täältä, tästä ei tuu yhtään mitään!

Kaiken lisäksi olin vielä niin raivoissani siitä että justiin olin ostanut kyseisestä kaupasta uuden mikron edellisen levettyä, ja SEKIN hajosi alle kuukausi siitä kun oltiin se ostettu. Joten kärryissäni oli vielä vaihtokappale kaiken muun roinan lisäksi. Onneksi palvelu oli nopeaa ja sain uuden mikron, jonka toivon kestävän vähän kauemman.

Painelin kassalle, ja laskin tytön istuimeen siksi aikaa että saan ostokset hihnalle. Joo. idea hyvä, toteutus huono. Saaga aloitti aivan järjettömän huudon. Ja huusi, ja huusi. Vanhat ihmiset pällistelee kuin näyttelyeläintä. Oli mieltä ylentävä olo siinä pyydellä anteeksi toisen karjumista, kun yrität hiki valuen heittää ostoksia hihnalle että saat äkkiä tytön syliin ja hiljaiseksi.

Sitten, sieltä jonon porukan takaa tulee toinen äiti-ihminen, pieni tyttö kärryissään ja sanoo että anna mä autan,saanko auttaa?. Hän meni hihnan toiseen päähän ja alkoi pakata ostoksiani. Puhkesin itkemään. Niin väsynyt olin sillä hetkellä siihen huutamiseen ja nöyryyttävään oloon kun ne eläkeläisihmisetkin tuijottivat paheksuvasti meitä ja huutavaa Saagaa. Niillä, joilla oli käret vapaana, eivät tarjonneet apuaan. Vain toinen äiti-ihminen ymmärsi mitä kävin läpi. Hänelläkin oli ollut itkuinen vauva.

Sain ostokseni maksettua, ja äiti-ihmistä kiitin kyynelien läpi avusta niin monesti kuin vain kerkesin. Koskaan en ole moista pudotusta kokenut, kun on niin voimaton olo etkä voi mitään toisen itkulle. Toivotin hyvät viikonloput ja katsoin kun äiti-ihminen jatkoi tytön kanssa matkaansa. Autoon päästyäni itketti vieläkin. Olisin halunnut kiittää äitiä vaikka kahvikupposen äärellä, jos tyttö ei tosiaan olisi ollut niin pahalla päällä. Kotimatka meni huutaessa. Kotona olo oli huutamista ja aloin jo miettiä että nyt on joku hätänä. Mutta näyttää tytöllä olevan hampaita tulossa, sen verran ikenet oli turvoksissa ja arasteli niitä että josko tämä oli siitä johtuvaa. Panadoli auttoi ja nyt tyttö nukkuu päiväuniaan.

Kirjoitin jo paikalliseen lehteen kiitokset, joten ensi viikolla toivon tämän äidin sen huomaavan. Jos ei lue mun blogia josta tunnistaisi itsensä. Sen verran suuri arjen enkeli hän oli, ja pelasti kauppareissuni että hänen pitäisi kiitoksensa julkisesti saada.

Meidän äitien pitäisi olla solidaarisia toisiamme kohtaan. Kun itse joskus näen vastaavan tilanteen, jatkan tämän hyvän teon eteenpäin ja menen avuksi. Koska vain sillä on merkitystä, jos oikeasti tekee jotain, eikä vain voivottele tilannetta taustalla. Niinkuin minäkään tänään, en olisi selvinnyt ilman totaalista romahtamista kaupasta ulos.Samassa tilanteessa voi olla juuri tänään sinun kauppareissusi aikana joku äiti itkevän vauvan, tai taaperon kanssa.

Mene ja auta. Oikeesti.

 

 

-Karhuemo