Tuli viikonloppuna käytyä laittamassa Ainon hauta syyskuntoon. Kävimme siellä jo edellisenä viikonloppuna toteamassa että on aika vaihtaa kesäiset kukat muuhun, mutta vasta nyt sai niin järkättyä aikaa että kerkesi hakemaan ihania värikkäitä callunoita, hopealankaa ja kuusenoksia nyppiä mukaan.

Mumman ja tyttöjen kanssa sitten käytiin hauta nätiksi laittamassa. Tuntui että nyt tällä kerralla kurkkua jäi kuristamaan, ja se lopullisuuden tunne iski palleaan. En tosiaan koskaan saa Ainoa syliin. Mekaanisesti kaivoimme yhdessä vanhat kukat pois, ja asettelimme kauniisti uudet tilalle. vielä pitäisi viedä lyhdyt paikalleen, aina ne meinaa unohtua..

IMG_20160924_162545.jpg

Muistot Ainon ulkonäöstä on hiukan haalentuneet, vaikka mahdollisuus kuvien katsomiseen on. Koneella on hänestä kuvia, mutta en ole niitä halunnut katsoa. Se iskisi taas ehkä liian voimalla. Lucas toimitteli mun ja Saagan kanssa saunassa yksi päivä, että hän ei ees tiedä miltä Aino näyttää. Mä sit sanoin että oothan sä nähnyt sen miltä Aino näytti, kun isi näytti kuvia sairaalasta."Niin mutta emmä enää muista.." oli vastaus. Emme antaneet hautajaispäivänä poikien enää katsoa arkkuun, koska kuolema oli jo tehnyt tehtävänsä, enkä enää itsekkään tunnistanut Ainoa siitä kuoresta, mikä arkussa nukkui ikuista untaan. Se olisi ollut pojille ehkä liikaa. Lucas sitten tokaisi että hän haluaa katsoa koneelta ne kuvat,että onko Aino samannäköinen kuin Hippiäinen. Lupasin että joku päivä katsotaan, mutta ei vielä. Itse en ole vielä valmis, sitä en toki sanonut ääneen, mutta tunne sisälläni kertoi etten todellakaan ole vielä siihen valmis.

Aiheena Aino ei ole meillä tabu, vaan hänestä puhutaan hyvin paljon ja siitä mitä tapahtui. Ollaan ajateltu, että poikien ei tartte ajatella niitä asioita yksin, kun tehdään selväksi että mitä tahansa tyttöjen syntymään ja Ainon kuolemaan liittyen saa kysyä ja sanoa. Yhä pojat toteavat Hippiäistä silitellessä erinäisiä huomioita kuten "äiti uudella vauvalla ei oo pegginappia", "äiti, uusi vauvahan ei oo vammainen?", "Äiti, uudella vauvallahan ei sit ole aivoissa vaurioita?", "äiti, oppiiko uusi vauva puhumaan? kävelemään? leikkimään? " jne. Joten paljon on pojillakin ollut sulattelemista siinä, että perheessämme on tällä hetkellä terve tyttövauva. (kirjoitan siksi tällä hetkellä, koska jo jotain olen oppinut niin sen että terveys ei ole mitenkään kellekkään luvattu asia..) Kysymys mikä saa itseni tuntemaan niin voimattomaksi on kuitenkin "Äiti, eihän uusi vauva kuole?" ja "Äiti koska mun sydän lakkaa lyömästä?". Nämä saavat äidin nieleskelemään. Lupaanko lapselle että ei, kukaan ei täydellisessä maailmassamme enää kuole, ennenkuin tosi tosi vanhoina, tehtävänsä täyttäneenä? Mutta sehän olisi valhe ja sitten saisin selittää miksi Aino sitten kuoli. Olen kuitenkin käärinyt vastaukseni pojille kauniisiin väreihin. En minä voi luvata pitkää ikää, terveyttä tai sitä ettei kuolema enää meidän perhettä koskisi ennen aikojaan. Ainokin kuoli, hänen tehtävänsä oli olla täällä äärettömän lyhyt aika, ja jättää meille hoidettavaksi erityisen rakkaan Saagan, joka taas opettaa meille oman elämänsä aikana paljon. Meillä jokaisella on täällä siis ihan oma aikansa, toiset kuolee vanhoina, toiset nuorina, toiset siltä väliltä. Äiti toivoo ja rukoilee joka ilta, että me kaikki elettäis terveinä tosi tosi vanhoiksi ja sitten vasta lähettäisiin taivaaseen missä sitten nähään kaikki ne jotka on meitä ennen mennyt. Se on pojille riittänyt, enkä usko kylväneeni heihin mitään kuolemanpelkoa siltikään. Elämän raadollisuus kun on meidän perheeseen koskenut jo, viemällä Ainon ja vammauttaen Saagan. 

...

 

Saaga on nyt nukkunut jonkin aikaa omassa huoneessaan, ja tuntuu että yöt ovat rauhoittuneet jonkin verran. Jätimme myös melatoniinin pois koska se näytti aihetuttavan pulauttelua enemmän ja vatsanväänteitä. Nyt nukahtaminen on helpottanut, mikä tuntuu hassulta, koska lääkkeen piti juuri sitä helpottaa, eikä vaikeuttaa..

Mutta sitten on näitä öitä, niinkuin edellinen, että siinä missä Hippiäinen herätti kahdesti tissille, Saaga herätti ainakin neljästi karjumalla. Onneksi asennonvaihto ja vedenanto riittivät rauhoittamaan.sitten kun tytöt pari kertaa sattuivat heräämään samaan aikaan niin on pojat äidillä hommaa. ollaan kuitenkin niistä selvitty toistaiseksi!

Hippiäinen on löytänyt äänensä, ja nyt iloisesti huikitaan,naureskellaan ja jokelletaan menemään. Tytöllä on huikeita ilmeitä, ja hänen liikkumistaan ja ääntelyään on lumoavaa seurata. En muistanutkaan mitä kaikkea pienen nyytin alkutaipaleeseen kuuluu, ja nyt se on vienyt aivan mennessään. Nautin joka hetkestä ihan eri tavalla kuin poikien aikana. Saagan vauva-ajan seuraamista varjosti pelko jos ja vaikka mistä. Munuaiset, aivot, peritoniitit, dialyysit, kuolema, vamma, epilepsia ja vaikka mitä. Onnenhetket olivat lyhyitä, ja koskaan ei voinut rentoutua vain nauttimaan vauvasta. Nyt minä voin nauttia, ja saan nauttia siitä että meillä on pieni tyttö, jonka toivomme kasvavan ja kehittyvän normaalisti oletusten mukaisesti. En odota seuraavan kehityksen tapahtumista, vaan olen vain tässä hetkessä. <3

..

Saaga on hyvin ottanut ison tytön roolin vastaan. toki hänestä on eniten nähtävissä mustasukkaisuutta!! Siinä missä isoveikat haluaa sylittää Hippiäistä, Saaga alottaa melki aina komentamiskarjuntansa kun otan Hippiäistä syliin.. Joskus imettäessä onkin koominen näky kun Hippiäinen syö, ja heijaan samalla sitterissä olevaa Saagaa :P

Mutta onneksi Saagalla tuntuu olevan ns. hyvä vaihe voinnin osalta. Oksentelua ei hirveästi nyt ole ollut. Kädet tuntuvat aika ajoin jäykistävän sisäkertoon herkemmin, joten jumpatessa ja sylittäessä niihin on kiinnitetty enemmän huomiota, ettei tila rupea olemaan pysyvä. Muutenkin asentojen kans saa olla tarkkana, kun tytöllä alkaa jo tota voimaakin olla! Onneksi kuitenkin ne on vielä murrettavissa. Riita saadaan aina tytön kans aikaseksi pukemisesta. Se ei yhtää ole Saagan mielestä kivaa, ja siitä karjutaan. Huoh :D

..

ja pitääpä tähän loppuun kirjoittaa yks mieltä niin lämmittänyt asia. Etsin tuossa some kirpparilta Saagalle toppahaalaria, ja olin vähän hukassakin että millaasta eskimopukua tarttisin lapselle, joka ei liiku mitenkään ite, ja toisaalta taas on kantorepussakin.. noh, kun yhden äidin kanssa sitten hänen myynnissä olevastaan haalarista kyselin, niin hän tunnisti kuvastani olevani blogin karhuemo. :) Mutta se, että hän tämän todettuaan tämä nainen sanoi haluavansa antaa Saagalle kyseisen toppahaalarin, sai tämän äidin kyynelehtimään hämmästyksestä ja kiltteydestä. Miten joku meille täysin vieras halusi näin Saagaa muistaa koska lukee blogiani ja on myötäelänyt elämäämme?  Kyse ei ollut suurista summista, vaan ajatuksesta mikä on nykyään niin harvinaista. Näytetään että välitetään ja autetaan jos vain voidaan. Toivon, että itsekkin joskus voisin yhtä hyvän teon tehdä, ja sellaisen teenkin kun vain tilaisuuden näen. Yhdestä hyvästä teosta voi seurata monta muutakin hyvää, kun laitetaan se kiertämään. Olen äärettömän kiitollinen tälle kyseiselle naiselle, joka itsensä tästä varmasti tunnistaa. Saaga katselee innoissaan haalariaan ja nyt odottelemme paksulle haalarille käyttökelejä. Kiitos sinulle <3

..

Kiitänpä tässä samalla myös toista hyväntekijäämme, naapurimme apua, jotka ovat nyt melkein joka koulupäivä saattaneet ekaluakkalaasemme taksiin tien päästämme, jonne pieni poika ei ole vielä uskaltanut yksin mennä, enkä minä oletettavasti aamulla pysty jättämään loppukatrasta yksin saaton ajaksi. Kiitos siis teille <3

Ja te muut meitä auttaneet ja tukeneet läheiset, olette tärkeitä. kiitosta ei liian usein voi jakaa, joten jälleen iso <3

..

sitten loppuun kuvia viikon varrelta <3

2016-09-19-18-25-39-965.jpgIMG-20160923-WA0001.jpg

Hippiäisen ilmeet <3

Saagan kuvia on niin miljuunasti että plärään ne läpi ja linttaan niitä ensi postaukseen :D

-karhuemo